Studio 1-kurssi oli ensimmäinen koskaan käymäni ohjelmointikurssi, joten kokemukseni ohjelmoinnin opiskelusta perustuvat täysin tämän syksyn koettelemuksiin. Alusta alkaen kurssi antoi eväitä oman opiskelutyylin löytämiseen, mutta ohjasi opiskelijan ottamaan asioista ensin selvää ja toimimaan vasta sen jälkeen. Tämänkaltainen prosessi syntyi ongelmalähtöisen oppimisen, käsitekarttojen tekemisen ja esseiden kirjoittamisen myötä. Käsitekarttojen ja esseiden tekemisen kautta Java-ohjelmointiin liittyvistä peruskäsitteistä sai hyvän kuvan, jonka jälkeen sitä vielä tarkasteltiin eri näkökulmista ongelmalähtöisen oppimisen avulla. Opiskelutovereiden mielipiteet ja käsitykset toivat uusia näkökulmia asioihin ja ohjelmoinnin käsitteistä syntyi yhä parempi kuva, jota pyrittiin soveltamaan aina seuraavassa ohjelmointitehtävässä. Näin itse koodauksen aloittaessa opiskelija omaa jo pääpiirteissään tiedot rakenteiden ja käsitteiden toiminnasta.
Itse toimin kyseisenkaltaisella tavalla ennen itse koodausprosessia, jonka yhteydessä pyrin syventämään tapauskohtaisesti tietojani muun muassa Java-APIn ja Sunin Java Tutorialin avulla. Olotapausten yhteydessä asioita ei ollut tarkoituksenmukaista käydä läpi juurta jaksain metodikohtaisesta, joten koodatessa metodien toiminnan selvittäminen oli tärkeää. Pyrin aina ensin ottamaan eri rakenteiden ja metodien toiminnasta yksityiskohtaisesti selvää, ennen kuin sovelsin tietoja käytännön tasolla. Tämä toimintatapa tuntui alusta asti järkevimmältä sen sijaan, että olisin kokeillut eri toimien vaikutusta järjestelmällisesti selvittääkseni käsitteiden käytännön toimintaa. Tämä olisi näin jälkikäteen ajateltuna vaatinut edes hieman ohjelmointikokemusta, jota itse en valitettavasti ennen kurssia omannut. Varsinkin Java-APIn avulla metodien toiminta tuli kerralla selväksi, eikä turhaan kokeiluun tuhraantunut aikaa. Tässä oli kuitenkin myös hieman tapauskohtaista vaihtelevuutta, kun joidenkin ohjelmointikäsitteiden käytön opettelu eteni yrityksen ja erehdyksen kautta. Tällaisia tapauksia olivat muun muassa iteraattoreiden ja erilaisten looppien yhteensovittaminen. Kokeilu oli loppujen lopuksi esimerkiksi tässä tapauksessa paras keino ymmärtää rakenteiden toimintaa.
En voi vetää suoraviivaista linjaa ohjelmoinnin oppimisprosessin kululle, sillä tapaukset eivät olleet kurssin aikana samanlaisia. Pääosassa toimintatapa noudatteli kuitenkin tiedonjanoisen oppijan polkua, jossa oppiminen tapahtui lukemisen ja tiedon etsimisen kautta. Onnistunutta koodia on helpointa saada aikaan, kun oli selvä käsitys koodin toiminnasta.
